Tunteiden tunnistaminen, näyttäminen ja työstäminen

Moikka! Tällä kertaa puhun tunteista ja sellaisesta oivalluksesta minkä ymmärsin yksi päivä kävellessäni. Toisaalta, vaikka uupumuksen käsittely on rankkaa on se samalla tosi mahtavaa kun oikeasti ymmärtää asioita, jotka on saattanut itseltään sulkea tietoisuudesta jo vaikka kuinka kauan ja se on johtanut sitten siihen itselleen haitalliseen toimintaan. On ihanaa vihdoin tietää vastauksia kysymyksiin miksi elämäni meni tähän suuntaan kuin meni? Miksi ajauduin pohjalle? Mikä tähän kaikkeen suoraansanoen johti? Emme varmasti voi ikinä selvittää täysin miksi asia x johti asiaan y, mutta ihmismielelle pienikin tiedonjyvä on lottovoitto tässä asiassa. Emme sen tiedon myötä enää tuomitse ja syyttele itseämme niin paljoa ja ennen kaikkea koe ahdistusta.


Tunteiden tunnistaminen
Voidaan sanoa, että eheytyminen tai vahvistuminen asiasta kuin asiasta lähtee tunteista, jotka ovat yksi mielemme toimintakeino järki mielen ja tunteet+järki mielen lisäksi. Tämä tunne mieli onkin monesti hieman peitossa itseltämme. Emme monesti halua nähdä tai kokea itsellemme negatiivisia tai vaikeita tunteita eli ns. emme halua mennä epämukavuusalueelle, joten suljemme nämä asiat joko tietoisesti tai alitajuisesti itseltämme suojellaksemme itseämme. Tämä on luonnollista, sillä ihminen pyrkii luontaisesti pysymään turvallisella vyöhykkellä eli mukavuusalueella. Tunteitaan ei kuitenkaan voi tunnistaa, ennen kuin niitä uskaltaa katsoa silmiin ja uskaltaa olla epämukavuusalueella omassa tunne työskentelyssään. Se ei ole helppoa, se ei ole mukavaa ja se saattaa ahdsitaa, mutta tämä kaikki on vain merkki siitä, että teet todella töitä antaen vihdoin noiden vaikeiden tunteiden nousta tietoisuuteesi. Tämä on merkki siitä, että kuljet oikeaan suuntaan työskentelyssäsi, sen ei kuulukkaan olla helppoa. Täytyy kuitenkin muistaa, että tällaiselle työskentelylle on hyvä asettaa myös rajat. "Heti tänne kaikki nyt" ajattelu ei tässä toimi, sillä väsytät itsesi jos ajattelet, että mietin näitä tunneasioita nyt niin kauan, että en voi enää kehittyä missään. Ei, mielestäni ihminen ei ole tässä asiassa koskaan valmis ja se on hyväksyttävä.

Mistä tunteiden tunnistaminen sitten lähtee?
Tätä on vaikea kenenkään sanoa. Se vaatii, jonkun asian elämässäsi joka ns. avaa silmäsi ja pysäyttää sinut hetkeen. Se voi olla kirjallisuus aiheesta, terapeutin viisaat sanat, kumppanin kokemukset/terapiakokemukset, kotoa muuttaminen, burn out, uupumus, erotilanne, vaikea rahatilanne, masennus, hyvä ja tasapainoinen parisuhde, vastavuoroinen vuorovaikutus, kouluttautuminen tai oikeastaan mikä vaan elämänkokemus. Aika pitkälti tunteiden tunnistaminen on henkilökohtaista. Joku on saattanut saada sellaiset perheolot, että tunteista on puhuttu aina kotona ja hänelle asia on helpompi, kuin sellaisista perheoloista tulleelle kenen kotona tunteista ei ole puhuttu vanhempien kanssa, vaan lapsi on oppinut pärjäämään tunteidensa kanssa yksin lakaisemalla ne maton alle. 

Tunteiden tunnistaminen ja näyttäminen
Puhun nyt omasta kokemuksestani ja luokittelen itseni edellä olevan mukaan sellaiseksi ihmiseksi, joka on oppinut käsittelemään tunteensa yksin eli todellisuudessa en ole niitä käsitellyt, vaan olen yrittänyt kaikkeni, että lakaisen ne maton alle, en mieti niitä, en halua tuntea tai tietää niitä, enkä myöskään näyttää niitä, koska minua ei ole tuettu siihen. Noh nyt olen tehnyt muutosta ja alkanut tunnistamaan tunteitani. Aina kun on tullut sama olo kuin lapsuudessa, että olen vaikka surullinen ja olen mennyt omaan huoneeseeni niin olen itseltäni tämän tunteen kätkemisen sijaan sanonut sen vaikka ääneen tai kertonut kavereille eli näin ollen olen nostanut sen tietoisuuteen. Edellä olevaan ihmisjakoon lisään tähän väliin vielä sen, että on perheoloja, joissa lapsi opetetaan näyttämään tunteensa aidosti (eli vanhemmat itse näyttävät tunteensa aidosti kotona kuten, rakkauden halaamalla ja näin lapsi mallioppii tavan näyttää omia tunteitaan samalla tavalla) ja sitten on perheoloja, joissa tunteita ei näytetä lainakaan tai ne näytetään hyvin epäsuorasti/epäjohdonmukaisesti (eli vanhemmat eivät itse näytä omia tunteitaan esim. vihainen äiti ei näytä vihaansa, vaan lähtee lenkille purkamaan kiukkuaan ja lapset eivät opi näkemään äitiä vihaisena eli lapset mallioppivat jättämään vihansa näyttämättä). Tällä ajattelulla halusin avata sitä, mistä oma tunteiden näyttämisemme on peräisin. Noh takaisin aiheeseen. Luen itseni kuuluvaksi edellä kuvatuista perheoloista tulleeksi, jossa tunteita ei ole näytetty. 

Miten lapsuuden tunteiden tunnistamis- ja näyttämiskokemukset elävät meissä yhä?
Tässä pätee sama kuin monessa muussakin lapsuuden kautta oppimassamme toimintamallissamme, emme voi täysin luopua mistään mitä olemme käyttäneet selviytymiskeinonamme lapsuudessamme, mutta voimme muuttua. Eli toisin sanoen, jos jotain silmiämme avaavaa kokemusta ei ole tapahtunut katsomme itseämme yhä siinä lapsuuden perspektiivissä, emmekä osaa kyseenalaistaa omaa käytöstämme, emmekä näin ollen osaa muuttua, se jatkuu niin kauan kuin emme ns. harjoita oman mielen tutkimista. Toki nämä lapsuuden asiat on myös hyväksyttävä, jotta niitä voi tarkastella uudessa valossa, eikä sekään tapahdu heti. Hyväksynnästä seuraa silmien avautumista -> muutoksia mielessä ja kehossa -> ajattelun muutos -> tunteiden tiedostaminen -> muutoksen alku -> jatkuva kehitys itsetutkiskelun kautta eri elämänvaiheissa.


Tunteiden tunnistaminen, näyttäminen ja työstäminen toisen ihmisen kanssa ja itsekseen?
Paras mahdollinen alusta omien toimintamalliensa muuttamiseen on yleensä toisen ihmisen kanssa. Toki aluksi kannattaa tehdä työtä itsensä kanssa ja voi olla vaikeaakin olla avoin asioistaan muille, jos esim. käsittelee kauan itseltään kätkettyjä tunteitaan ja lapsuuttaan, sillä se nostaa monesti esiin ns. vuosien tunneryöpyt lapsuudestasi ja sekoittaa mieltäsi, mutta on ehdotonta ja hyvä askel tunteiden näyttämiselle ja tunnistamiselle nykyhetkessä. Eli ns. se ensiaskel minkä teet itsesi kanssa kun nyt näytät, hyväksyt tunnistat ja nostat tietoisuuteesi tunteesi, mitä et ehkä ole tehnyt 19 vuoteen, on aika rankka kokemus ja vie aikaa. Tämän olen käynyt läpi ja teen sitä edelleen. Olen muuttanut ajatteluani suuntaan, että minulla on oikeus tunteisiini ja sitä kautta olen alkanut näyttämään niitä itselleni ja muille. On luonnollista, että on pelottavaa ja tulee ns. alaston olo kun nyt asetat itsesi paljaaksi ja näytät kaiken sen mitä et ole ennen näyttänyt. Tämä on täysin ok ja askel parempaan.

Tunteiden työstäminen toisen kanssa?
Kun olet ottanut sen askeleen, että olet näyttänyt ensin tunteesi itsellesi, hyväksynyt ne ja tiedostanut ne, voit lähteä käsittelemään niitä toisen ihmisen kanssa. Olen osittain tehnyt jo työtä itseni kanssa tällä tasolla. Kerron esimerkin tästä: Olen hyvin kiltti ihminen ja minun on vaikea tunnistaa itsessäni sitä, kun alan miellyttämään muita. Olen taistellut itseäni vastaan ja tunnistanut jo itsestäni joitakin niitä hetkiä kun olen myöntynyt toisen ihmisen sanoihin vain miellyttääkseni häntä. Tämä tiedostaminen on jo paljon, vaikka kyllähän sitä vähän pettyy kun ei taaskaan osannut sanoa sitä mitä itse haluaa. Palailen yhä edelleen välillä siihen vanhaan muiden miellyttämiseen, mutta iloitsen jokaisesta hiton kerrasta kun uskallan ja rohkenen sanoa mitä minä oikeasti ajattelen. Nyt olen kuitenkin toisen ihmisen kanssa tehnyt työtä. Kerroin hänelle taustani ja sen, että hän saa todella vaatia minua kertomaan mitä mieltä minä olen jos hän huomaa, että minä yhtään epäröin omia sanomisiani. Tämän myötä kun olen konkreettisesti kuullut toisen kysyvän minulta mielipidettäni, olen joka kerta mielessäni sanonut itselleni "noniin mieli nyt ei tehdä niinkuin ennen nyt ollaan rohkeita" ja näin olen sanonut mitä olen halunnut juuri itse ja siinä hetkessä. Tämä voi olla jollekkin teistä arkielämää ja tuntua oudolle, että miksi minä tällaisesta itsestäänselvyydestä puhun, mutta perheolot eivät ole olleet valittavissa!


Alustana toinen ihminen?
Varmista ensin, että luotat toiseen ihmiseen kenelle uskoudut. Tämän jälkeen voit kertoa hänelle miten kiltteys näkyy sinussa miellyttämisenä ja pelko esimerkiksi vaikeutena osoittaa läheisyyttä toiselle. Ajatellaan nyt alustana parisuhdetta. Koet koulussa pidettävästä esityksestä epäonnistumisen pelkoa. Itket ja näytät itkusi toiselle ja kerrot samalla, että sinulla on paineita ja pelottaa. Tämän jälkeen avaat toiselle tunteesi taustan. Kerrot, että lapsena minua rankaistiin jos, toin huonon numeron kokeesta, siksi pelkään epäonnistua nyt. Tämän jälkeen voit pyytää toista antamaan ymmärrystä kokemallesi tunteelle, kannustamaan, toimimaan tätä tunnetta vastaan eli päinvastoin kuin lapsuudessa eli kannustamaan, lohduttamaan, kuuntelemaan miltä sinusta tuntuu, perustelemaan miksi jännittää ja luomalla uskoa. Ja ennen kaikkea toisen tulee tässä tilanteessa, toimia niin, että epäonnistumista pelkäävälle tulee tunne, että hänen tunteensa on hyväksytty, luonnollinen ja oikeutettu. Näin tunteesi tulee ilmaistuksi, kuulluksi, näytetyksi ja ei tunnu enää niin pahalta. Tällä tavalla työstät vaikeaa tunnetta toisen kanssa. Usein jo se, että tunteensa helposti kätkevä saa näyttää ne aidosti toiselle ja  kertoa niistä toiselle auttaa niistä yli. Toki tätä työskentelyä joutuu toistamaan useita kertoja. Toki täytyy muistaa, että toinen ihminen ei korjaa sinua kokonaan, toinen ihminen ei paranna sinua puolestasi, et voi kaataa taakkaasi toisen ihmisen niskaan ja ennen kaikkea sinun on ensin tehtävä töitä itsesi kanssa, jotta voit työskennellä toisen kanssa aidosti.

♥:Jenni

Matkalla rennompaan ja armollisempaan elämään osa 1.

MOIKKA! Ja tervetuloa seuraamaan matkaani kohti rennompaa elämää. Tällä hetkellä blogini pyörii itsetutkiskeluun liittyvien aiheiden ympärillä, koska ne ovat nyt minulle ajankohtaisia. Tässä ensimmäisessä osassa käyn läpi asioita joihin teen muutoksia pikkuhiljaa ja sitä minkälaiseen järjetykseen voisin niitä muutosta kaipaavia asioita asettaa. 



Muutosta elämässäni kaipaavien asioiden lista: 1. Opiskelu, 2. Arki, 3. Ajattelutapani ja toimintatapani ja selviytymiskeinoni, 4. Hallinnan ja kontrollin tunne elämässä, 5. Tunteiden käsittelytaidot, 6. Pelkojen kohtaaminen

Mitä elämääni haluaisin juuri nyt olevien asioiden lista: 1. Rentoutta, 2. Elämän mielekkyyden säilymistä vähemmällä stressaamisella, 3. Suorittamisen vähentymistä, 4. Itsensä kuuntelua ja ymmärrystä, 5. Itsensä ymmärtämistä lapsuuden linssin läpi, 6. Tietoista työskentelyä paremman elämän puolesta, 7. Oman vaativuutensa pienentämistä

Mikä elämässäni eniten kaipaa muutosta juuri nyt: Opiskelu ja sen taustalla olevat paineet, suorittaminen, stressi, sekä pelot.
Katsaus siihen millaista opiskeluni on ollut pahimmillaan ja millaista toivoisin sen olevan jatkossa?
Opiskelu on yksi mahtavimmista asioista elämämme varrella se kasvattaa ja opettaa paljon myös meistä itsestämme. Emme ole vain opiskelijoita, jotka opiskelevat, koska on pakko, vaan olemme tietoisia ihmisiä, jotka haluavat kehittää itseään asioissa joihin kiinnostus on suuri. Ja tätä kautta mahdollistamme itsellemme samalla elämän toimeentulomme samalla nauttien matkasta saada opiskella, sitä mikä meitä kiinnostaa. Tällainen ajatus pitäisi löytyä jokaiselta opiskelijalta motivaation suurimpana taustavaikuttajana olla opiskelija ja opiskella.
Edellä kuvattu on siis ihanteellinen ja optimaalinen tilanne opiskelusta, jossa ihminen nauttii siitä ja tekee sitä omasta kiinnostuksestaan, eikä pakotettuna.Useimmiten opiskelu on tällöin mielekästä, mukavaa, itsensä kehittämistä ja uuden oppimista kivassa ympäristössä. Näin asioiden siis kannattaisi olla, jotta ihminen jaksaa opiskella ja pystyy toteuttamaan itseään tulevassa ammatissaan.


Seuraavaksi kuvaan oikeastaan tämän optimaalisen opiskelun vastakohtaa omasta kokemuksestani. Tämän voisi sanoa olevan myös epäoptimaalinen kuvaus kuluttavasta ja rankasta opiskelusta ja sen vaikutuksista ihmiseen pitkään jatkuessaan.
Hmm.. mistä aloittaisin. Noh lähdetään lapsuudesta. Kun minä olin ala-asteella en ollut erityisen kiinnostunut opiskelusta tai ei se ollut mitään mitä kohtaan olisin kokenut suurta intohimoa ja paloa. Näin asia on varmasti myös monella muulla lapsella, koska lapsien oppimisen kuuluu tapahtua leikin kautta. "Leikki on lapsen työtä" ilmaus ei ole siis lainkaan huono. Muistan ala-asteella nauttineeni kouluun menosta, koska siellä näki aina kavereita. Keskityin opetusta suuremmin, jopa vaihtamaan kuulumisia parhaan kaverini kanssa:D. Ja minusta tuntui kivalle opiskella hyvän kaverin kanssa yhdessä. Monesti opetimme toinen toistamme koulun jälkeen kun teimme läksyt, mutta sen jälkeen emme enää miettineet koulua vaan leikimme loppuajan. Se oli todella mukavaa lapsuus aikaa. Kertotaulukokeesta en osannut stressata, koska tiesin, että minä ja kaverini uusimme sen joka tapauksessa, koska olimme eloisia tyttöjä emmekä aina osanneet keskittyä opetukseen. Matikka ei aina sujunut ja istuimme yhdessä tukiopetuksessa, mutta oikeastaan se oli kivaa. Oli kivaa kokea, että opiskelu ei ole niin vakavaa ja aina on aikaa olla kavereiden kanssa opiskelun sijaan tai yhdistää opiskelu ja kaverit.

Kaiken tämän jälkeen 6-luokalla aloin kokea paineita siitä, että mitä jos en menestykkään yhtä hyvin koulussa kuin muut. Aloin vertailla itseäni muihin ja sisäistää sitä, että koulun on mentävä hyvin. Yläasteella kärsin 7-8-luokilla anoreksian kaltaisesta elämästä ja minulla oli vahva halu kontrolloida itseäni jotenkin ja samalla koin valtavia paineita ulkonäöstäni ja opiskelustani. Kontrollointini kohteeksi tuli laihduttaminen ja hyvät kouluarvosanat. Pyrkimys täydellisyyteen niin kehollisesti kuin koulussa. Tällöin täydellisyyteen pyrkimykseni eivät olleet vielä ihan niin suuria kouluarvosanoja kohtaan. Minua ei kiinnostanut, vaikka matikka ja enkku menivät huonosti, en ollut niissä oikein koskaan hyvä ollutkaan. Keskityin aineisiin, jotka minulta sujuivat.


Seuraavaksi vuorossa oli 9-luokka. Silloin olin jo löytänyt suuntaa anorektisista ajatuksista luopumiselle ja aloin syödä ja liikuin terveemmällä tavalla. Asiat menivät siltä osin hyvin. Pyrkimykseni täydellisyyteen tai kontrolloinnin haluni ei ollut kuitenkaan sammunut, vaikka luulin tilanteeni parantuneen. Oikeastaan 9-luokalla kontrollini opiskeluun puhkesi yhä suuremmaksi. En halunnut huonoa numeroa mistään ja halusin hyvän päättötodistuksen. Ja ennen kaikkea halusin lukioon. Se ajatus painosti minua edelleen parempiin suorituksiin. Tällöin opiskelun mielekkyys oli jo alaknut murentua ja koin paineita ja alitajuntaista stressiä.

Lukioaikanani stressaamiseni nousi aivan uudenlaiselle tasolle ja paineita oli ainakin kaksin verroin yläasteeseen nähden. Lukemista oli enemmän, kotiläksyjä enemmän ja vapaa-aikaa ei käytännössä lainkaan. Kauhistelin jo hiljaa mielessäni lukion ensimmäisellä, että "tällaistako tämä on?". Varsinaiset psyykkiset ja fyysiset oireet eivät vielä lukion ensimmäisellä nousseet niin selvästi pintaan ja tämä antoi minulle mahdollisuuden jatkaa tyyliäni opiskella vapaa-ajan unohtaen. Olin iloinen saadessani hyviä numeroita, mutta usein todella väsynyt. Lukion toisella meinasin jättää lukion kesken , koska oloni kävi sietämättömäksi kaikilla lomilla. Hiihtolomalla kärsin stressioireista, jotka iskivät päälle heti kun minulla oli hetki aikaa olla paikoillani. Syke oli korkea, hengitys pinnallista, olo oli väsynyt ja ahdistunut, stressi tuntui koko ajan kasvavana möykkynä mahan ja rintakehän alueella, ajatukseni olivat toivottomia ja en tiennyt miten selviän lukion loppuun, saatoin purskahtaa itkuun lukiessani koeviikon kokeisiin, koska minusta tuntui etten pysty tähän ja vedin myös stressipäänsärkyyn särkylääkettä, jotta pystyin jatkamaan lukemista kokeisiin. Kun menin illalla sänkyyn ajatukseni pyörivät koulussa, lenkillä mietin koulua, kahvia juodessa mietin koulua. En päässyt karkuun stressaavilta ajatuksiltani. Minun oli vaikea nukkua levollista yöunta. Stressin noidankehä oli valmis.

Muistan miettineeni sitä, että miten ihmeessä selviän ylioppilaskirjoituksista, jossen meinaa selvitä edes koeviikosta. No sitten ne kirjoitukset koittivat ja vanhempani hokivat 24/7 , että minun pitäisi lukea enemmän. Olin jo tuolloin aivan ihmisraunio, joka yritti viimeisillä voimillaan sietää ahdistusta ja stressiä muiden ihmisten seurassa olemisesta ja siihen päälle vielä keskittyä tunnilla kuuntelemaan jotain. Tajusin silloin abi vuonna ensimmäistä kertaa elämässäni, että minä en voi lukea enää niin paljoa tai muuten käy niin, että romahdan kun kirjoitukset tulevat. Oli vaikeaa kuunnella ulkopuolista sietämätöntä paineistusta siitä, että pitää lukea enemmän ja samalla itse lukea vähemmän, mutta tein sen koska tiesin, että jos luen enemmän niin minä romahdan. Ihmettelen vieläkin suuresti sitä, miten en saanut burn outia jo lukiossa. Toisaalta, jos olisin romahtanut juuri ennen kirjoituksia ja kirjoittanut huonosti kaiken tämän järkyttävän työmäärän ja stressaamisen jälkeen olisin varmaan masentunut. 


Minä en vielä tuolloin kirjoitusten aikaankaan tajunnut tai tiedostanut itse, että työmääräni ja aikani mitä koulun eteen käytin olivat ihan järkyttäviä ja sellaisia mitä ei ole kenenkää tarkoituksellista jaksaa. Olin vaativuuden ja suorittamisverhoni takana, enkä nähnyt muuta. Elämässäni ei ollut muuta kuin lukio ja se hemmetin lakin saaminen. Se mikä tähän johti on luultavasti syvällä minussa, lapsuudessani ja vanhempieni toimintamalleissa, joita olen omaksunut. En nähnyt muuta, enkä tiedostanut sitä miksi minä suoritan, ketä varten ja mistä toimintani johtuu. Nyt tiedostan. Tein sen osin miellyttääkseni vanhempiani ja osin siksi, että olen oppinut heiltä olemaan vaativa itselleni. Ja osin myös siksi, että luonteeni on herkästi suorittamiselle, miellyttämiselle ja ahkeruudelle taipuisa, jos sille vain annetaan ympäriltä tietynlaisia vahvistuksia ja ei nähdä todellisuutta. Suorittamiseni ei loppupeleissä kohdistunut vain opiskeluun, näin sitä itsessäni myös urheilussa, asioiden ja arjen tekemisten suunnittelussa tarkan minuuttiaikataulun mukaan, rajoitusten luomisessa itselleni, vapaa-aikani mahdollisimman tehokkaasti hyödyntäen ja myös siinä, että piti olla kaiken tämän väsymyksen ja stressiraunionkin alla iloinen ja energinen, eikä vain missään nimessä näyttää kellekkään sitä mitä oikeasti kokoajan kävi läpi. Se oli taistelua itseäni vastaan, kaukana sellaisesta rennosta olemisesta ja myönteisestä opiskelusta. Se oli pakotettua, tarkoin rajattua ja kontrolloitua. Kaikki oli hallinnassa, tai niin minä ainakin kuvittelin.


Halusin kirjoittaa ja tuoda esille nämä opiskeluvaiheeni ja sen millaisen reitin olen kulkenut ennen tätä pistettä kun tietoisuuteni on ruvennut avautumaan näille aiemmin itselleni sokeina näkyneille asioille. Halusin myös hieman korostetusti asettaa ihanteellisen ja optimaalisen ja ei-ihanteellisen ja ei optimaalisen opiskelukäsityksen vastakkain, jotta ero näkyisi suuremmin. Tämän kaiken tein sen vuoksi, että näkisin itse paremmin sen mitä todellisuuteni on ollut pahimmillaan ja mitä kohti haluan muuttua. Ja ennen kaikkea, että näkisin mitä haluan elämältäni, uuvuttaa itseni loppuun ei mielekkäillä tavoilla vai nauttia elämästä ja samalla saavuttaa asioita siinä, uuvuttamatta itseäni loppuun. Tällaisilla ajatuksilla lähden purkamaan ajatuksiani opiskelusta ja ottamaan taas askeleita kohti sitä, viemättä opiskeluani ja toimintaani takaisin äärimmäisyyksiin. Totuttamalla itseni terveeseen ja normaaliin, sekä rentoon tapaan opiskella mielekkäästi. Sitä kohden matkani on vasta alussa, mutta askeleita sitä kohti on jo otettu tiedostamalla. 




Ihan huikeaa, rentoa ja antoisaa opiskelu viikkoa kaikille! P.S Ei oteta sitä opiskelua ihan niin vakavasti, jookos!!

♥:Jenni

Mustavalkoisuus ajattelussa

Moikka! Tulin jälleen kirjoittelemaan uupumukseni/ylikuormitukseni herättämistä ajatuksista minussa ja toivon, että jollekkin näistä ajatuksista olisi hyötyä tai tarttumapintaa omaan ajatteluun. Tällä kertaa haluan käsitellä hieman ajattelumme mustavalkoisuutta. Ajattelu omasta itsestä tai tekemisemme taustalla olevat ajatukset voivat olla hyvinkin odottamattomia tai sellaisia mitä emme olisi kuvitelleet niiden olevan. Ajatteluun ja toimintaan kun on hyvin kytköksissä se mitä me olemme ja se mitä me olemme on melkein sama kuin lapsuutemme. Jos lapsuuteensa ei koskaan kurkista tai sitä tutkiskele on hyvin vaikea nähdä itsestään realistista kuvaa tänä päivänä ja tässä hetkessä.




Mustavalkoisuus ajattelussa ja identiteetti
Identiteetillä tarkoitetaan psykologiassa ihmisen yksilöllistä käsitystä itsestään. Identiteetin pohjana ovat ihmisen omat persoonalliset ominaisuudet, jotka voivat kuitenkin muuttua tai kehittyä vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Tämä on tärkeää ymmärtää etenkin silloin kun kurkistaa omaan lapsuuteensa ja sitä kautta nykyisyyteensä. Jos esimerkiksi lapsena sinua on kohdeltu niin, että et ole saanut kokea epäonnistumisen kokemuksia luonnollisina osina elämää tai sinua on painostettu hyvään koulumenestykseen tai asioita on tehty sinun puolestasi, etkä ole saanut harjoitella epäonnistumisia elämässä ja et ole saanut sellaisen sattuessa asiaan kuuluvaa tukea ja ymmärrystä olet ehkä jäänyt vaille sitä kokemusta, että epäonnistuminen on hyväksyttävää ja osa ihmisyyttä. Tämä puolestaan on voinut toistuessaan muovata sinun käsitystäsi itsestäsi. Luultavasti sinun on yhä tänä päivänä vaikea sietää epäonnistumista. Tämä pohjautuu osin omaan kokemukseeni ja tietoon jota olen lukenut. Näin epäonnistuminen saattaa identifoida sinut epäonnistujaksi eli alat kokemaan epäonnistumisen osaksi identiteettiäsi ja itseäsi. Pelkäät epäonnistua ja haluat tietyllä tavalla unohtaa tämän pelon keskittymällä täydellisyyden tavoitteluun. Mutta sitten, kun elämässäsi tulee pieni töppäys saatat kokea sen äärimmäisen suurena ja jopa masentua siitä. Tämä kaikki johtuu epäonnistumisten pelkäämisestä tunnetasolla, josta on muovautunut osa identiteettiäsi. Tämä on hyvä tiedostaa ja tämän linssin läpi katsoa nykyisyyteensä ja kysyä itseltään "Miten minä nykyään koen epäonnistumiset?" "Onko kokemuksissani jotain samaa kuin lapsena?" Jossei tällaista keskustelua ole itsensä kanssa käynyt ja omaa perfektionistisia piirteitä itsessään ajattelee sitä helposti, että täydellisyyden tavoittelu kuuluu vain ahkeran luonteenpiirteen alle ja se siitä! Näin minäkin ajattelin vielä joku aika sitten ennen kuin luin Kimmo Takasen Tunne Lukkosi kirjan. Tällaisen vähän normaalia suuremman ahkeruuden tunnistaminen itsestään saattaa olla juuri sitä mustavalkoista ajattelua itsestään, jossei ole ns. kurkistanut pinnan alle.


Identiteetti lapsuuden valossa nähtynä
Identiteettiään on hyvä tutkiskella lapsuuttaan muistellen. Nyt kun olen tutkinut ja muistellut lapsuuttani, huomaan mustavalkoista ajattelua itsessäni liiallisen ahkeruuden, liiallisen vaativuuden, tunteiden vaikean käsittelyn, muiden tarpeiden huomioon ottamisen ja kiltteyden tasoilla. Olen ajatellut, että luonteeseeni kuuluu ahkeruus, kiltteys, vaativuus/määrätietoisuus ja ystävällisyys. Todellisuudessa nyt tunnistan itsestäni sen, etten ole aina ollut näin ahkera ja vaativa itselleni. Tavoitteeni eivät aina elämässä ole olleet näin korkealla. Joku tai jotkin vuorovaikutukset ovat muuttaneet käsityksiäni tavoitteiden asettamisesta ja ahkeruus ja määrätietoisuus ovat astuneet osaksi identiteettiäni, eivätkä vain luonteenpiirteiksi, kuten luulin. Luonteenpiirteinä nämä asiat ovat yleensä hyviä, koska silloin ne ovat hallinnassa ja luonnollisia ominaisuuksia meissä. Kun esim. ahkeruudesta tulee osa identiteettiä emme kykenekkään enää hallitsemaan sitä, vaan se hallitsee meitä ja me emme ole mitään ilman ahkeruutta. Saman asian huomaan itsestäni vaativuuden kohdalla, jos minä tai kukaan ei vaadi minulta mitään en ole mitään. Tämä vaativuuden tuleminen osaksi identiteettiä vaikeuttaa vaativuudesta irtipäästämistä, koska aina kun luovumme jostakin osasta meitä ja minuutta tekee se todella kipeää, koska joudumme miettimään uudelleen mitä tai keitä olemme ilman jotakin piirrettä. Kiltteys ja ystävällisyys ovat myös minussa olleet aiemmin enemmän luonteenpiirteitä ja luontaisia osia minuuttani, mutta vuorovaikutuksen kautta ne ovat asettuneet enemmän keinoikseni selvitä. Tunnistan itsestäni nyt sen, että minun on vaikea sanoa ei ja asetan muiden tarpeet omieni edelle, koska olen tottunut siihen, sekin on tavallaan muodostunut osaksi identiteettiäni. Nyt en osaa olla ilman kiltteyttäni tai uhrautuvaisuuttani, koska se minä olen = identiteettini nyt. Mutta en ole suinkaan aina uhrautunut muiden puolesta tai alistunut muiden edessä niin paljon kuin nyt, vaikka tätä osaa itsestäni tunnistankin hyvin varhaisesta itsestäni. Haluan olla ystävällinen ja kiltti hyvässä määrin edelleen, mutta en halua olla se, joka ei osaa sanoa ei tai mitä itse haluaa ja tarvitsee. Erityisesti tämän osan kohdalla on vaikea luovuttaa tuo liiallinen kiltteys identiteetistään eli itsensä osana, josta pitää luopua.



Identiteetin eli minuuden muovaamisen vaikeus ja keinoja muovaamiseen
Identiteetin tiedostaminen ja muokkaaminen lapsuuden avulla ja sitä kautta oman toiminnan muuttaminen on todella vaikeaa ja tekee kipeää. Identiteetin muovaaminen tarkoittaa käytännössä aina jostain osasta itsessään irti päästämistä tai luopumista. Meidän on vaikea luopua täysin, emmekä pysty siihen. Sen sijaan, että luopuisin kiltteydestäni tai vaativuudestani minä yritän tulla toimeen niiden kanssa ja kontrolloida niitä osana itseäni. Näin tiedostan mielessäni sen, kun haluaisin sanoa kyllä, mutta sanonkin ei. Tiedostan myös sen, kun joku osa minussa huutaa "Tiskaa nyt jo nuo tiskit ja siivoa huoneesi, aivan kauhea sotku", "Mitä sinä kuvittelet lepääväsi, sinun pitää lukea lisää tenttiin et kuitenkaan osaa ja epäonnistut", "Sinun pitää nyt olla energinen ja lähteä treenaamaan, makoilu sikseen!" pitkän ja raskaan päivän jälkeen tällainen sisäinen kommentti saa jäädä omaan arvoonsa ja voin hyvillä mielin käpertyä sohvalle lepäämään. Muutokset identiteettiin on tehtävä muutoksina ajattelussa ja sisäisiä ääniä huomioiden, mitä ne kertovat minusta tai haluavat minun tekevän/ajattelevan/sanovan. Pakottavatko ne? Laukooko mielesi sinulle "Pitäisi", "Täytyy" ja "On pakko" kommentteja? Mitä jos vain olisit armollisempi itsellesi samalla kun olet jämäkkä mielen sisäisille kommenteille tai ehkä jonkun auktoriteetin luomille kommenteille syvällä mielessäsi. Näihin sisäisiin kommentteihin mielessäsi voi vastata, vaikka sanoin "Minun on lupa", "Minä saan", "Minun tarvitsee", "Minulla on oikeus" tai  "Minä haluan". Ajattelun muutos ja mielen sisäisten kommenttien kuuntelu ja niihin vastaaminen ei ole vain identiteetin muovaamista, vaan se on ennen kaikkea itsensä kuuntelua. Yksinomaan ajatuksena sana identiteetin muovaus herättää ainakin minussa pelkoa ja mm. sellaisen ajatuksen "Onko minun luovuttava kaikesta kiletteydestäni ja vaativuudestani?" "Apua, mitä minä olen sen luopumisen jälkeen?". Iskee ns. kriisi omasta minuudesta. Näihin ajatuksiin auttaa lohdullinen miete siitä, että mistään itsessään olevasta ei tarvitse luopua, vaan pikemminkin itsessään olevia identiteetin osia on hyvä tiedostaa, miettiä niiden esim. oman vaativuutensa voimakkuutta, miettiä hetkiä, jossa nämä osat tulevat esiin ja miten niihin voisi silloin puuttua, miettiä sitä miten puhutella itseään kun mielen alitajuntainen ääni alkaa ruoskia omaa itseään ja sitä mistä tämä ääni tulee, mitä se kertoo ja kenen se on.


Kun olen tätä mielen sisäistä ääntä tai identiteetissä syvällä olevaa vaativuutta jo kauemmin pohtinut olen alkanut huomaamaan konkreettisesti ne hetket kun vaativuus nostaa päänsä ja sanoo jotain minulle. Silloin olen pyrkinyt kysymään itseltäni kysymyksiä, kuten "onko oikeasti näin, että minä en muka muista tätä opiskelukirjani tekstiä, vaikka olen lukenut tämän saman kappaleen jo 4 kertaa?" "Voisiko taustalla olla epäonnistumisen pelkoni ja en vain luota itseeni ja nyt vaativuus vaatii lisää, jotta en varmasti epäonnistu ja kohtaa sitä ikävää tunnetta?" Näiden kysymysten kautta on paljon helpompaa havahtua omaan toimintaansa ja muuttaa sitä, sekä ehkä myös kohdata pelkoja joita omaa.



Kaikki tämän tekstin ajatukseni kumpuavat terapiatyöskentelystä, Kimmo Takasen Tunne Lukkosi kirjasta ja omasta kokemuksesta. Toivottavasti sait tästä jotain irti ja tämä oli minun tapani helpottaa oloani juuri tässä ja nyt!

♥:Jenni

Itsensä kuuntelu tämän vuoden tavoitteena

Moikka! Tällä kertaa puhun itsensä kuuntelusta tämän vuoden yhtenä tavoitteenani. Loppusyksystä käyneen uupumuksen/ylikuormituksen myötä tätä taitoa on ollut pakko ruveta harjoittelemaan tietoisesti.

 Nyt kun palaan syksyyn ajatuksissani ja käyn hieman läpi sitä mitä silloin koin ja tunsin tunnistan sieltä aika vähäistä kehon ja mielen kuuntelua. Saatoin perjantaina olla koulussa 8-13 tai 14 ja ajaa sen jälkeen vajaan 2h kotiin koulusta, kotia päästyäni aloin monesti laittamaan ruokaa tai pakkaamaan kamojani salille, saatoin mennä salille ensin pt-asiakkaani kanssa ja oli pitänyt miettiä etukäteen mitä hänen kanssaan katson ja teen ja tämän jälkeen kello saattoi olla jo aika paljon ja halusin silti tehdä vielä oman treenini päivän päätteeksi. En miettinyt sitä, että jaksanko minä oikeasti omat treenini vielä, olenko väsynyt, suoritanko kaikkea, yritänkö olla mahdollisimman tehokas vai olisiko nyt vain parasta jättää oma treeni tekemättä ja nukkua väsymys pois? Muistan kuinka minusta monesti tuntui todella väsyneeltä kun raahauduin myöhään tai aikaisin salille omat treenit mielessäni. Olin niin intoa täynnä koko pt-hommasta ja halusin antaa paljon asiakkaalleni, tukea häntä ja neuvoa kaiken parhaimpani mukaan. Olin niin onnellinen, innoissani ja kikseissä siitä mitä pääsen tekemään, se oli juuri sitä mitä rakastan tehdä ihmisten ja liikunnan parissa. Mutta innostuksesta sokaistuneena unohdin yksinkertaisesti itseni. Kuulin välillä muilta kommentteja siitä, että "muistathan sinä levätä?", ja minä siihen "joo joo, kaikki on hallussa". Noh kaikki oli hallussa, kunnes pallo ei enää pysynytkään käsissäni ja väsyin totaalisesti. 


Jotenkin minun on todella vaikeaa jarruttaa itseäni silloin kun innostun jostakin, teen jotain mistä nautin täysillä tai koen sen mitä teen todella mukavaksi. Jostain syystä saan ihan älyttömästi boostia siitä, jos näen, että voin antaa jollekkin ihmiselle jotain liikunnan parissa ja saada hänet nauttimaan liikunnasta. Sen kaiken innostuksen ja onnen keskellä on vaikea vetää rajoja itselleen ja hommilleen. Pitäisi muistaa pysähtyä ja karsia jostakin hommista, omista treeneistä tai opiskelusta. Mutta jos kaikki nämä ovat niin koukuttavia, ettet haluaisi? Silloin se onkin todella vaikeaa kuunnella omaa itseään. Positiivista on kuitenkin se, että tunnistan itsestäni ylikierroksia silloin, kun olen sellaisten asioiden äärellä, jotka minua kiinnostavat eniten, ovat intohimoni tai saavat minut kaikista onnellisimmaksi. Tämä kertoo siitä, että olen löytänyt jotain mikä on minun juttuni ja jota haluan tehdä, jopa ehkä työkseni. Samalla tämä kertoo siitä, että minä todella tarvitsen off-aikaa näistä itselleni todella inspiroivista ja kivoista asioista. En jaksa puskea näitä asioita samalla ilolla ja draivilla, jossen ota niistä välillä taukoa.


Tauon ottamisen lisäksi täytyy alkaa laskemaan omaa vaativuuttaan työtä, opiskelua ja asioiden tekemistä kohtaan. Vaativuus on asia, jota tulee helposti haalittua liikaa. Vaadin itseltäni yllättävän paljon kaikkea mm. aikatauluja, täydellisyyttä opiskelussa ja töissä, jotka inspiroivat minua, aikatauluja arjessa, hyviä treenejä, onnellisuutta, energisyyttä, tehokkuutta, siisteyttä, esteettisyyttä ja ennen kaikkea kaiken pitää olla juuri eikä melkein. Thats me...But WHY??? Miksi en riitä itselleni? Tähän voisin vastata en riitä itselleni, koska somessa näkee paljon hienoja hetkiä ikuistettuna, kaikki on täydellistä, kukaan ei itke eikä ole heikko, treenatessa on aina kivaa, onnellisia ollaan ja samalla raadetaan paljon töitä, ollaan aina menossa, on  kiire ja ennen kaikkea se, että puhutaan muille vain siitä kuinka ihanan enrgisiä ollaa, jaksetaan ja voidaan hyvin (vaikka todellisuus olisi aivan muuta). Uskotaan itsekkin siihen valheeseen mitä muille kerrotaan, "Menee hyvin, mutta aika kiireistä kuten kaikilla ja treenaankin tämän kaiken lisäksi kovaa". Itselleen riittäminen ja vaativuuden laskeminen lähtee siitä, ettei enää verrata itseämme someilluusioon nimeltä "täydellinen elämäni ja minä" Joten eikö vain voitaisi kantaa kortemme yhteiseen kekoon ja kertoa välillä somessa niistäkin hetkistä kun emme ole pirteitä, energisiä, meikattuja, huoliteltuja, töistämme huolimatta urheilullisia, hyvinvoivia ja täydellisiä. Ei kaiken tarvitse olla täydellistä tai täysin järjestyksessä. Luova kaaos ja epäjärjestys ovat siis todella sallittuja ja enemmän kuin tervetulleita. Jos vertailisimme itseämme vähemmän muiden jaksamiseen osaisimme ehkä kuulla sen oman sisäisen äänemme, joka yrittää vahvan vaativuuden äänemme alta huutaa "pysähdy, olet väsynyt!!!"  Yhteiskunnan vaikutusta on vaikea täysin sulkea pois, koska nykyään pitää olla entistä tehokkaampi sitä toitotetaan, joka kanavassa. Onneksi nykymaailman hyvinvointi boomi laittaa kuitenkin kapuloita yhteiskunnan tehokkuusajattelua puoltaviin rattaisiin!



Mistä kehonkuuntelu kannattaa sitten aloittaa? Jos olet jo ajautunut elämässäsi tilanteeseen, jossa tarvitset ammattiapua hae ensin sitä. Jos puolestaan et, mutta koet olevasi kiireinen ja stressaantunut suosittelen sinua perehtymään niihin tekijöihin, jotka kiirettä ja stressiä sinulle aiheuttavat ja miksi ehkä toimit niinkuin toimit? Itselleni valtaisa apu on ollut ammattiavusta ja Kimmo Takasen kirjasta Tunne Lukkosi. Tässä lainattu kuvaus kirjan sisällöstä adlibriksen sivuilta "Tiedosta tunnelukkosi ja vapauta itsesi saamaan se, mitä todella tarvitset! Tunnistamalla menneisyytesi vaikutuksen kasvat entistä eheämmäksi aikuiseksi.

Vaaditko itseltäsi kohtuuttomia? Uhraatko omat tarpeesi? Joudutko toistuvasti hankaliin tilanteisiin ihmissuhteissasi? Tiedätkö järjellä, että jokin toimintatapasi on sinulle haitallinen, mutta et pysty muuttamaan itseäsi? " 

Kirjasta on moneksi, sinun ei tarvitse olla elämäsi pohjalla lukeaksesi sen. Se avaa toimintatapojasi ja kyselee sinulta haastavia ja osin ahdistaviakin asioita elämästäsi ja menneisyydestäsi. Koin kirjan erittäin hyväksi omalla kohdallani ja nyt tiedostan itseltäni epäonnistumisen-, vaativuuden-, uhrautuvuuden- ja tunnevajetunnelukon ja pyrin työstämään niitä parhaani mukaan. Helpottavaa oli etenkin vaativuuden tunnelukon kohdalla tajuta, että enhän minä aina ole ollut vaativa itselleni ja mistä olen mahdollisesti voinut sen oppia? Nyt kun tiedän mistä olen sen oppinut on minun huomattavasti helpompi lähteä muuttamaan itseäni ja vähentämään vaativuutta itseäni kohtaan.

♥:Jenni

Suorittaminen

"Ole itsesi herra ja palvele itseäsi omassa elämässäsi, silti kuitenkaan unohtamatta muiden mielipiteitä. Kuuntele mitä muilla on sanottavaa, mutta älä rakenna toimintaasi sen perusteella. Ja ei. Tämä EI ole itsekästä ajattelua, vaan itsensä ja omien rajojensa kuuntelua. "

Moikka! Tällä kertaa puin asiaa, joka on itselleni hyvin henkilökohtainen ja johon joudun nykyään kiinnittämään joka päivä huomiota, etten ajaudu samaan jamaan uudelleen. Luonteeltaan ahkerat, kiltit, tunnolliset, useimmiten tytöt ja naiset mutta koskee myös miehiä, täsmälliset, perfektionistiset, muille ystävälliset ja erittäin empaattiset ihmiset saattavat ajautua kahden seinän väliin itsensä kanssa. Nämä piirteet ihmisessä eivät aja mihinkään suoranaisesti, mutta ovat altistavia tekijöitä ja siten koko jutun keskiössä. Tämänkaltaiset ihmiset nimittäin ajautuvat muita helpommin suorittamaan omaa elämäänsä ja uupuvat ennen pitkää. Itse koen, että näillä luonteenpiirteillä on vahva tausta suorittamiseen ajautumiselle.

Millaista suorituselämä sitten on? Suoritusminä ruoskii ankarammin kuin kukaan muu ja vaatii sinulta kohtuuttomia, sellaisia asioita mitä kukaan muu ei ikinä osaisi vaatia. Tähän päälle lisätään vaatimukset, joita perhe saattaa asettaa tiedostamattaan. Jatkuva lapsen asioista huolehtiminen tai liika ohjailevaisuus nuoren elämään vanhempien puolelta ei olekkaan hyväksi. Mutta miten tällaisessa suorituskuplassa elävä voisi tajuta omien ja muiden asettamien vaatimusten järjettömyyden ja kohtuuttomuuden kun hän ei näe muuta kuin asettamansa tavoitteen. Ei oikein mitenkään, ellei joku pysäytä totaalisesti puhumalla järkeä tai sitten tämä asia on opittava kantapään kautta. Noh nyt kävi näin, sille ei voi enää mitään. Suorituselämän suorittamisen kohde on yleensä joku itselle tai vanhemmille tärkeä asia, jonka olet omaksunut, että sinulta vaaditaan siinä asiassa paljon. Opittu tapa on vaikea hylätä myöhemmin. Harvemmin suorittaessaan osaa pysähtyä ja miettiä sitä, että suoritanko itseäni vai vanhempieni tavotteita varten. Suorittamisen saa loppumaan ottamalla itselleen aikaa, mutta on syytä paneutua sen syihin tarkoin. Kannattaakin silloin miettiä kuka minua ajaa suorittamaan? Kenen arvot tämä suorittaminen täyttää? Onko minua ohjailtu tekemään tietyllä tapaa? Onko elämäni ollut kapeaa ja jonkun sanelemaa, etten ole saanut tehdä niinkuin tahdon? Olenko ajautunut toteuttamaan vanhempieni toiveita tai miellyttämään heitä? 


Millaisesta ajattelusta voi olla hyötyä?:
Luonteeltaan peruskiltti ihminen ajautuu helposti toteuttamaan muiden käskyjä, tavoitteita, toiveita tai miellyttämään muita. Tämä on kuitenkin todella väärin, koska jokainen on oman elämänsä päähenkilö viimeistään ollessaan 18v. Jokaisella on oikeus omiin arvoihinsa, tavoitteisiinsa, toiveisiinsa ja ennen kaikkea oikeus tunnistaa ne omat rajat mikä itselle on tarpeeksi. Vaikka ei itse vaatisikaan itseltään liikoja opiskelussa, saattavat vanhempien vaatimukset ylittää sinun omat rajasi kun lähdet miellyttämään heitä. Tämän vuoksi kenenkään ei tulisi koskaan määritellä tai sanoa minkä verran töitä tai opiskelua on kenellekkin tarpeeksi. Ei, muut eivät voi sitä tietää. Ole itsesi herra ja palvele itsesäsi omassa elämässäsi, silti kuitenkaan unohtamatta muiden mielipiteitä. Kuuntele mitä muilla on sanottavaa, mutta älä rakenna toimintaasi sen perusteella. Ja ei. Tämä EI ole itsekästä ajattelua, vaan itsensä ja omien rajojensa kuuntelua. Vain sinä tiedät mikä on riittävästi. Tämänkin asian pystyy kuulostelemaan itseltään siten, että kysyy itseltään "nautinko minä tästä mitä teen tällähetkellä?". Niin kauan kuin jonkin asian tekeminen tuntuu hyvältä on sen tekeminen ajallisesti ja voimavarallisesti kohtuuden rajoissa. Jos jostakin asiasta tulee puskemista tai pakkopullaa niin silloin ollaan jo matkalla suonsilmään. 


Miten luonteessa oleva kiltteys tulee huomioida ja tiedostaa?:
Onko sinun vaikea sanoa ei? Tai koetko, että olet huono ihminen, josset miellytäkkään perhettäsi, ystävääsi, kumppaniasi tai läheistäsi hänen toivomallaan tavalla? Kiltteys itsessään on ihanaa ja mahtava luonteenpiirre, mutta sillä on kääntöpuolensa. Kilttinä ihmisenä on helppo lähteä sille tielle, että pyrkii olemaan juuri sitä mitä muut haluavat. Tai tämä voi näkyä yksinkertaisimmillaan siinä, ettei osaa olla muuta kuin mitä vanhemmat sinusta vaativat. Kun tähän lähtee mukaan on sitä vaikea pysäyttää. Oma aika ja omat rajat on silloin löydettävä ja käytävä keskustelua itsensä kanssa ja uskallettava sanoa vastaan. Tähänkin sopii hyvä ajatus, jolla asiaa voi kuulostella itseltään, "Kohtelenko itseäni niinkuin kohtelen ystäviäni?". Lempeys ja armollisuus itseään kohtaan ovat todella vaikeita suorittajalle. Meidän tulisi muistaa, ettei ole itsekästä olla itsellen armollinen. Se ei tee huonoksi ihmiseksi, itsekeskeiseksi tai pahaksi. Itseään tulisi kohdella kuin ystäviäkin.


Rajojen vedon vaikeus?:
Omien rajojen löytämisessä on tärkeää luopua sen hetkisestä suorittamisesta ja alkaa miettimään mikä minulle itselleni on tärkeää? Mistä minä nautin? Itsensä nostaminen esille ei ole haitaksi jos kyse on itsensä tutkimisesta. Rajat alkavat hahmottua kun tidedostat miten olet toiminut ennen ja miten haluaisit toimia nyt kun saat itse päättää. Saat suunnitella ja olla luova oman arkesi suhteen, hoitaa asiat omalla tavallasi, noudattaa omia arvojasi, löytää itsesi, olla asioista sitä mieltä mitä olet ja ennen kaikkea oppia olemaan tätä kautta armollinen itsellesi kun teet vain asioita, joista sinä pidät!♥ 

Rakkautta jokaisen jouluun ja mietiskelyä omasta itsestään ja ympäristön vaikutteista♥

♥:Jenni

Armollisuus itseä kohtaan ja selviytyminen vaikeuksista

Kaikki muu maailmassa voi odottaa, mutta oma terveys ei!

Moikka! Tänne kuuluu jo ihan hyvää, vaikka edelleen olen ns "lomalla" arjestani, sillä nyt todella tarvitsen sitä. Tarvitsen aikaa itselleni, ajatuksilleni ja kehoni kuuntelulle, enkä halua kokea sitä virheenä tai vääryytenä. Useimmat meistä kokevat jossain vaiheessa elämäänsä loppuun palamista tai uupumista, eivätkä ne ole sen kummempia asioita kuin, muutkaan arkea haittaavat sairaudet. Asioiden avaaminen ja julkiseksi tuominen, ovat rohkeutta, mutta monelle myös osa prosessia itsensä kanssa ja sitä se on minullekkin. Toki tähän liittyy paljon psyykkisiä asioita, joita pähkäilee päivät pitkät. Henkisesti on välillä vaikeaa uskoa itseensä, mutta kaikki muutokset mitä elämässämme teemme vaativat sitä. Minun kohdallani muutos tarkoittaa nyt muutosta arkeeni. En voi jatkaa tukka putkella menemistä, kiirettä ja suorittamista, koska se kääntyy terveyttäni vastaan. 


Minun pitää siis tässä kohtaa elämässä opetella armollisuus itseäni kohtaan. Se tarkoittaa sitä, että joudun miettimään kuka niiden minun tavoitteideni taustalla seisoo minä itse, yhteiskunta, ympäristö vai vanhemmat?.. Kuka vaatii ja ruoskii täydellisyyteen ja suorittamiseen. Kuka ei anna minun levätä ja ottaa rennommin tätä elämää? Mitä mieltä olen sitten näistä kysymyksistä? Luulen, että se aika jonka olen suorittanut jo tätä elämää on johtanut tähän oravanpyörään. En ole koskaan miettinyt syitä sille. Syyt ovat syvemmällä kuin tiedän. Luonne, tunteet, ihmiskontaktit, ympäristö ja arvot ovat keskiössä. Se millaisia ihmisiä keräämme ympärillemme muovaa meitä tai ehkä jopa antaa voimaa toimia samoin kuin joku toinen, esim. vaikka tosi ahkerasti ja energisesti. Samalla emme välttämättä huomaa sitä tosiasiaa, että minun rajani jaksamisessa eivät ole samat kuin kaverini. Olen aina viihtynyt ahkerien ja paljon hommia paiskivien ihmisten seurassa, koska samaistun heihin. Nyt kun mietin tarkemmin niin tämä on voinut tietyllä tapaa vaikuttaa negatiivisesti ja lisätä omaa boostia tekemiseen, vaikka silloin olisi pitänyt ottaa rennosti ja liittyä niiden rennompien kaverien seuraan. En sano, että mitkään ystävyyssuhteet ovat olleet huonoja, mutta tämä puoli vaikuttaa minuun ihmisenä ja siihen miten toimin ja ajattelen omasta jaksamisesta. Ja kyllähän nämä ihmissuhteet ovat myös se kantava voima tässä elämässä, joihin voit tukeutua kun joudut sinne pohjalle hetkellisesti. Saat myös samalla tietää keille sinä merkkaat ja ketkä ovat ystäviäsi aidosti ja vilpittömästi♥. Tällaisen jälkeen olet valmis, koska tahansa antamaan olkapääsi näille ihmisille ja tiedät paremmin ketkä ihmiset sinun tulee ehdottomasti pitää elämässäsi mukana.

Tästä päästäänkin sitten toiseen aiheeseen. Tällaisessa paljon suorittavassa tai ahkerassa kaveriporukassa on hyvin vaikea ottaa rennommin, kokematta itseään laiskaksi. Ja tämähän on sitten taas osin oman pääni tuote ja ajatus johon ajaudun. Laiskuus muutenkin symboloi minulle huonoutta kun en ole tottunut siihen. Koen itseni huonoksi jos olen lomalla tekemättä mitään. Tähän tarvitsen ajattelua siitä, että loma on minun voimavarojani varten, jotta jaksan. Tässä tilanteessa ja tällaisten ihmisten ympärillä on todella vaikeaa myös viheltää se peli poikki ja ottaa se aikalisä. Ja kun tämän sitten tekee aiheuttaa se paljon häpeän, itsesäälin ja huonouden tunteita, vaikka itse tietää ettei se näin ole. Kaikista tärkein askel on se, että kerrot muille mikä sinulla on, sitä kautta he ymmärtävät paremmin sinua ja sinun ei tarvitse velloa sen ajatuksen kanssa, että "näkeeköhän joku minusta nyt etten ole ok". Toinen askel kohti parempaa elämää onkin sitten tämän tilanteen itselleen myöntäminen ja hyväksyminen. Olen jo pikkuhiljaa uskaltanut miettiä ajatusta "vahvinkin ihminen voi uupua omaan elämäänsä". Tämä lohduttaa ja kyllä se vaan niin on, että tämän tunnustaminen on sitä todellista vahvuutta ja rohkeutta tässä elämässä. Kolmas askel, jota kohden haluan mennä on se, että kääntää tapahtuneen voimavarakseen ja hyötyy siitä. Tämä on minun kohdallani erityisesti personal trainerina hyvä ominaisuus kun itse on kokenut uupumuksen ja ylikuormituksen kantapään kautta niin tämä antaa paljon tietoa palautumisen tärkeyden muistuttamisesta.


Monesti puhutaan siitä, että ihminen käy välillä elämässään todella pohjalla ja mikään ei tunnu miltään. En tajunnut tätä kokemusta ennen miten helvetillistä se voi monelle olla kun et ole enää oma itsesti hetkellisesti. Nyt ymmärrän masennusta, masennuksen oravanpyörää ja hoidon vaikeutta yhä paremmin. Ja tämäkin asia on sellainen, jota ei helposti tajua jos se ei ole koskaan sattunut omalle kohdalle. Tämä kokemus muuttaa jollain tapaa suhtautumistani ihmisiin ja lisää tietoisesti kysymään muilta "miten sinulla menee?". Se on kysymys, jota et voi kysyä keltään liian usein. Nyt kun tiedän miten erilaisia ihmisiä käy psykologeilla ja psykiatrisen puolen avun puolella en koe sitä enää mitenkään hävettävänä. On rohkeutta sanoa miltä tuntuu, miten hakee apua ja miten on selvinnyt. Tällä hetkellä olen ihan helvetin kiitollinen niille ihmisille, joille olen voinut kertoa kaiken ja, jotka tukivat minua rankimpana hetkenä♥ En voi tarpeeksi kiittää saamaani apua ja sitä miten minulle tärkeät ihmiset suhtautuivat tähän. Tällaisen tuen ja hyväksynnän saaminen suurelta yhteisöltä tai kaveriporukalta on ensiarvoisen tärkeää tällaisessa tilanteessa häpeän vähentämiseksi. Tärkeää on myös muistaa ne asiat, jotka meitä tässä elämässä inspiroivat ja kannattelevat silloin kun on vaikeaa.

♥:Jenni

Stressi ja treenaaminen

Be brave and take the timeout when you really need it!






Moikka! Vaikka kuinka tekisi mieli ähertää siellä salin puolella ei se aina välttämättä olekkaan niin hyvä juttu, vaikka mielessämme siintävä tavoite voisikin olla hyvä ja terveyttä edistävä. Treeni saattaa kuitenkin kääntyä meitä itseämme vastaan kun olemme jo valmiiksi stressaantuneita ja väsyneitä. Kun stressitasot ovat jo valmiiksi pilvissä ja jos me vielä sitten eksymme treenaamaan nostamme tällä kehomme stressitasoja entisestään. Stressi on siitä ikävä, että se heikentää palautumista ja usein kun olemme stressikierteessä emme tunnista oman tilanteemme vakavuutta ja lähdemme treenaamaan. Tiedän itse miltä tämä tuntuu kun lopulta havahduin siihen etten jaksa arkea, saati sitten treenejä. En ollut palautunut arjesta ja kroppa oli väsyneempi kuin tiesin. Treenistä saatavan fyysisen kehityksen tulisi tapahtua silloin kun lepäämme, mutta jos lepomme on sitä, että nukumme yöt ja taas jatkamme ei keho pysy mukana... Monesti nämä yöunetkaan eivät enää tässä vaiheessa ole kovin laadukkaita ja palautuminen vähenee entisestään. Palautuminen pitäisi tiedostaa ihan konkreettisesti ja miettiä mihin kohtaan sen kalenteriin sijoittaa yöunien lisäksi. Ihminen tarvitsee vapaa-aikaa ja aikaa jolloin ei tarvitse olle tehokas itselleen tai kenellekkään muulle. Joten ole siis tilivelvollinen ja rehellinen ainoastaan itsellesi kun mietit omaa palautumistasi ja sen sijoittamista kalenteriisi/päiviisi. Olen lähtenyt purkamaan tätä omaa tilannettani sitä kautta, että mietin niitä palautumisen keinoja, joita voisin omaan elämääni ottaa mukaan ja miten ne tulisi sijoittaa. Unen laatuun, stressittömyyteen ja palautumiseen kannattaa todellakin panostaa, koska se on samalla avain onnellisuuteen. Tämän hetkinen tilanteeni ei ole henkisesti missään määrin mukava. En nyt treenaile kovaa, josta nautin suunnattomasti, enkä ole ahkera ja produktiivinen. Koen välillä itsesyytöksiä, alakuloa ja epäonnistumista, mutta tiedän sisimmässäni, että on vahvuutta muuttaa omaa elämäänsä ja sijoittaa terveyteensä. 


Stressi on puolustautumisreaktio "uhkaa" ja "vaaraa" vastaan ja joskus se on ollut ihmiselle keino selviytyä hengissä. Nykyään tällainen taistele ja pakene- reaktion synnyttämä stressi yhdistyy meillä kiireeseen, aikatauluihin, paineisiin,suoriutumiseen ja vaikka someen. Kortisolia eli kehon stressihormonia erittyy stressin seurauksena kiireisen elämän myötä, mutta sitä erittyy myös erittäin intensiivisissä ja pitkäkestoisissa salitreeneissä. Kun nämä kaksi sitten tapahtuvat yhtä aikaa alkaa elämä pikkuhiljaa tuntumaan erittäin raskaalta ja lopulta tulee se viimeinen niitti. Tämä unohtuu monesti ja ei sitä aina ajattele silloin kun on juuri se hyvä saliflow päällä ja haluaa jaksaa vielä tämänkin treenin hyvän olon saavuttamisen näkyessä kiikareissa. Tästä oppineena jatkossa täytyy vain osata radikaalisti vaihtaa salitreeni joogaan, meditaatioon, kevyeen kävelyyn tai vaikka kevyeen uintiin, jos tuntuu siltä, että arjesta kertyvä stressikin on jo korkealla.


Stressaantuneena ihminen pystyy usein kyllä vielä treenaamaan ennen lopullista niittiä, mutta stressin oireet puskevat kyllä jo läpi treeneistäkin. Itselläni nämä olivat mm. väsymys, kiire olo treeneissäkin vaikkei ollut kiire, tavallista korkeampi syke, kehitys hidastuu, ei samaa määrää endorfiinejä treenin jälkeen kuin ennen, treeni tuntuu puskemiselta ja huonot yöunet treenien jälkeen eli todella ylikierroksilla oleva olo nukkumaan mennessä. Stressaantuneena tulisi miettiä mikä stressaa ja samalla keventää treenejä tai vaikka pitää kevennettyä kuukautta/viikkoja. Liikunta on kyllä erittäin hyvä keino stressin purkuun ja sitä kannattaa hyödyntää, mutta kehon kuunteleminen on tässäkin avainasemassa. Nyt olen pikkuhiljaa saavuttanut jo ihan hyvää fiilistä siitä, että en pääse treenaamaan. Ajattelen, että opin tästä tärkeän opetuksen tulevaisuuttani varten ja osaan paremmin kuunnella kehoani niin arjessa kuin treenaamisessa tämän jälkeen. Välillä ihimen vain tarvitsee aikalisän omaan elämäänsä, tämän muistaminen on erityisen tärkeää!♥

♥:Jenni